Tekstit

17/2019

Purentakiskon hajoaminen vähän niin kuin avasi Pandoran lippaan. Kiskon hajoamista olen odottanut jo pitkään, mutta lykännyt uuden hankkimista, kun tiedän, että hinta kirvelee enemmän kuin vähän. Ilman kiskoa en pärjää, siitä olen saanut kivuliaita muistutuksia jo nyt, kun nukun se vanha suussa, vaikka se ei oikein hyvin asetu paikalleen. Kokonaan ilman en uskalla yrittääkään.

Aloin puhua terapeutille tästä, ja siitä että tulee iso vaje säästöihin, joille olin ajatellut ihan muuta käyttöä. Edelliset säästöt hupenivat sairaalamaksuihin ja kaikkeen sellaiseen. Ja nyt sitten tämä, kun olin saanut niin paljon rahaa kasaan, että voin suunnitellakin jotain.

Terapeutti alkoikin kysellä kaikenlaista purentaan liittyvää, ja nyt kun jouduin asian kohdalle pysähtymään, niin esille nousi sellaisiakin asioita, joita ei ole tullut mieleenkään kirskutteluun yhdistää. Vaan sitähän terapia tietysti on, sellaisten asiayhteyksien hakemista ja löytämistä, jollaisia ei ole osannut ajatella.

Uniongelmia on…

16/2019

Mitäs sitten? Tähän kysymykseen palaan aina vaan. Kysymys leijuu enemmän tunnetasolla kuin järjellisessä mielessä, tiedän ettei siihen ole vastausta enkä odota sitä keneltäkään.

Mitä sen jälkeen, kun tämä on tehty ja tuo saavutettu? Mitä vielä pitäisi, että jotain?

Kun terapia aikanaan loppuu, mitä minun sitten pitäisi elämälleni tehdä? Siihen on vielä pitkä matka ja aika, mutta silti pelottaa, että sitten ei taaskaan mitään. Palaan aina samaan, vaikka kuinka yritän tehdä niin kuin hyvä olisi. Pitäisiolla. Tiedän, että olisi.

Aina sanotaan, että jos joku asia ei onnistu, sen tilalle tulee jotain parempaa. Kun jotain loppuu, jotain alkaa. Yksi ovi sulkeutuu ja joku toinen aukeaa. Paras on vasta tulossa ja sellaista.

Entäs jos sen epäonnistuneen asian tilalle ei halua mitään? Jos siihen ei halua enää koskaan yhtään mitään. Ei halua enää sitä yhtä eikä toivo enää että jos kuitenkin, ei vaan halua mitään.

Eikä usko mihinkään. Ei siihen "parempaan".

On kai vain löydettävä elämään…

15/2019

Mielestäni tässä blogissa oli alkuaikoina parempi taso. Sisältö oli tietysti synkempi, oli niin synkkää, että täältä katsoen kylmää. Mutta silloin mietin jokaista lausetta tarkkaan: minkä sanan laitan ja mihin ja missä muodossa. Kävin niin hitaalla, että se tapahtui vähän kuin itsestään. Ei ollut muutakaan mihin keskittyä, ellen sitten suunnitellut kuolemaani.

En vain naputellut sanoja toisensa perään, vaan mietin mitä kirjoitan. Synkeät ajatukset näyttivät kirjoitettuna paremmilta. Joku varmaan tekisi kirjan siitä kaikesta, minä en näe siinä kauheasti kaunokirjallista ainesta. Joku (opettaja, muistan kyllä kuka) joskus sanoi, että jokainen itku ei ole runo eikä jokainen sairaskertomus ole romaani, ja olen harvinaisen samaa mieltä vieläkin. Epikriisi on epikriisi, mutta joskus kriisistä saa raavittua tarinankin kokoon. Jos osaa tai jos kiinnostaa.

Nyt tuntuu siltä, että en jaksa keskittyä, kun on muutakin mietittävää kuin tuo alussa mainittu. Kirjoitan tänne noin viikon välein raportt…

14/2019

Suru nousee vieläkin nopeasti, mutta ei kovin yllättäen. Saan sen työnnettyä syrjään siihen asti, kun on sille sopiva paikka. Eikä se jää päälle, se menee ohi, kun sen on kohdannut. Voi käydä tunnekuohut läpi kaikessa rauhassa, keskittyä asiaan kerrallaan ja omalla ajallaan.

Luulen, että kun jonkun (epämukavan) tunteen vain tuntee, se menee helpommin ohi. Sen kieltäminen ja itsensä syyttäminen siitä, että on ihan tyhmää tuntea jollain tavalla, vain kasvattaa sitä. Ei niitä tunteita joka tapauksessa voi kadottaa tai valikoida. Säädellä voi, ja olen tällä hetkellä tavallaan onnellinen siitä, että olen oppinut jo vähän käsittelemään tunteita. Jossain vaiheessa toivoin, että ne kuolisivat kaikki, mutta se ei ilmeisesti ole mahdollista, jos ei ole psykopaatti. Sitä en ainakaan ole, on sentään jotain mikä on varmaa.

Lähdin kevätmarkkinoille, ja matkalla se suru – tällä kertaa vähän yllättäen – kaappasi syliinsä. Olin siinä sitten, mutta ajattelin, miten hyvä oli, kun olin jo liikenteessä. T…

13/2019

Tästähän muodostuu kohta jokakeväinen perinne. Siitä, kun muistelen, että kolme vuotta sitten olin vielä onnellinen, oli se kevät. Joka vuosi tulee tietenkin vuosi lisää, välimatka kasvaa. Haluaisin ehkä vielä kokea sellaisen kevään (tai minkä tahansa vuodenajan, ei sillä ole niin väliä, se elämisen tunne on se asia). Luulen, että se on mahdollista saavuttaa vielä, mutta tässä on nyt vähän terapiahommia, joiden yli pitänee ensin päästä. Nyt juuri on hankala paikka, mutta kai se jossain vaiheessa helpottaa.

Haluan lähteä käymään yksin jossain, suunnittelen Tallinnan matkaa. Se on riittävän tuttu paikka, edes minä en eksy. Lisäksi matka on sopivan mittainen; pääsen yöksi omaan sänkyyn. Enkä tarvitse paljon matkatavaroita. Ehkä jossain vaiheessa laajennan jonnekin pidemmälle, jos oikein ihastun tällaiseen.

En tiedä miksi minulla on nyt hirveä tarve mennä ja tehdä asioita yksin. Ainahan niin on ollut, mutta nyt haluan erityisen paljon mennä ihan omia reittejäni, pysähtyä missä haluan, syö…

12/2019

Lämmenneet ilmat ovat saaneet oloni vähän epämukavaksi. Muistan viime kesän, kun se hirveä hellejakso ahdisti, ja pelkään, että tästä kesästä tulee samanlainen. Toisaalta uskon vahvasti, ettei niin käy. Siis oman oloni puolesta, ilmoilta on turha kauheasti odottaa mitään. Ne ovat mitä ovat, mutta vointiini voin aika paljon vaikuttaa.

Tuntuu, että koko muu maailma (tai ehkä kuitenkin vain melko suppea osa siitä) odottaa taas kesää, niin kuin se olisi joku ihmeiden aika. Ladataan hirveästi odotuksia, ja kaikki vain siksi, että aurinko paistaa. Jos paistaa, ja jos ei paista, niin koko kesähän on ihan pilalla. Ei tullutkaan sellaisia ilmoja, joita odotettiin. Herra varjele, jos kesällä sataa! Sitten on ei pelkästään kesä pilalla vaan koko elämä. En jaksa sitä taivastelua, sitä kuulee talvella ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt aiheeseen Ilmoja on pidellyt.

Minä en odota mitään, ei ole mitään mitä odottaa. En hingu terasseille enkä uimaan tai muita kesäaktiviteetteja saati sitten grilliruoki…

11/2019

Viimeinen vuosi "nelikymppisenä" on alkanut. Olen tosin ajatellut jo pari vuotta, että olen viisissä kymmenissä eli tuskin se tasaluvun saavuttaminen miltään tuntuu. En usko, että seuraava syntymäpäiväni eroaa muista tähänastisista.

Ellen sitten ole jossain kaukana täältä. Olen alkanut miettiä, että voisi olla vihdoin aika lähteä matkustamaan. Yksin. Niin kauan kuin vielä ehtii ja (mahdollisesti) jaksaa. Nuorempana en lähtenyt vaikka mieli olisi tehnyt. Silloin olisi pitänyt muutenkin matkustaa enemmän, mutta elin liian porvarillista elämää. Mikä tarkoittaa tässä tapauksessa asuntovelkaa, vakituista työtä ja säännöllisiä työaikoja. Siinä sitten huikentelin sen, mitä niissä puitteissa pystyi. Aika paljon pystyi niinkin, ei siinä mitään, mutta en koskaan lähtenyt "etsimään itseäni" maailmalta.

Löysin itseni muutenkin, ja nyt etsin itseäni vähän eri tavalla. Hukkui se entinen tuossa välillä, mutta eiköhän tästä taas ihan hyvä ole tulossa. Totta puhuen olen löytänyt te…